maanantai 30. marraskuuta 2009

Marraskuun kuulumisia

23–29.11.2009

Aikaa on taas päässyt kulumaan viimeisimmästä blogipäivityksestäni. Onneksi on tullut kirjoitettua blogia, jotta myös myöhemmin (ainakin itse) pääsen muistelemaan, mitä kaikkea vaihdossa ollessa tulikaan tehtyä. Muistini on syksyn varrella osoittautunut melkoisen lyhyeksi, koska jo viikontakaisia asioita saa pohdiskella huolella näitä tekstejä varten. Joinakin viikkoina tuntuu, ettei täällä olisi tapahtunut mitään ihmeellistä tai ainakaan kirjoittamisen arvoista, toisaalta ne pienet huomiot kulttuurien eroavaisuuksista ja yksittäiset tapaukset jäävät lähes aina dokumentoimatta, valitettavasti. Koska edellisellä viikolla ei tapahtunut montaakaan mullistavaa seikkaa, kerron teille niistä muutamista pikku huomiosta, joita olen viimeisten kuukausieni aikana onnistunut ihmettelemään.

• Kuten Anna-Lena Laurén mainitsee kirjassaan: ”Hulluja nuo venäläiset”, käteisellä maksaminen ei täällä aina ole kaikkein yksinkertaisinta. Riippuen ostospaikasta 1 000 ruplan ja 500 ruplan setelit saattavat tuottaa päänvaivaa, koska kaikissa paikoissa ei ole riittävästi vaihtorahaa. Vaikea kuvitella samanlaista tilannetta Suomessa, ettei saisi rikottua 20 euron seteliä (pois lukien tietysti bussit)

• Ylittäessä suojateitä, on syytä pysyä valppaana. Risteystä lähdetään ylittämään yleensä ennen vihreiden vaihtumista, mutta tähänkin on olemassa looginen selitys. Jos lähdet ylittämään tietä vasta vihreiden valojen aikaan, olet vasta puolivälissä suojatietä, kun jo valot ovat vaihtuneet takaisin punaisiksi.

• Venäläisten parkkeeraustyyli myös hieman eroaa suomalaisesta. Alla kuva yliopistomme vieressä olevasta risteyksestä, josta jokainen voi kuvan perusteella tehdä omat johtopäätöksensä.


Valitettavasti suurin osa näistä ihmetyksen aiheista on päässyt unohtumaan, mutta muistaessani lupaan kirjoitella niistä tulevaisuudessa enemmän.

Mitäs muuta viime viikolla sitten ”oikeasti” tapahtuikaan, alku viikosta kävin ostamassa bussilipun Suomeen, jouluksi kotiin vai miten se nyt meni. 18. joulukuuta tämä tyttö suuntaa kohti kotimaisemia, saa nähdä tuleeko paha kulttuurishokki. Ihanaa kuitenkin päästä kotiin rentoutumaan, etenkin kun tämä vaihto-opiskelu on niin stressaavaa ja rankkaa. Alustavissa suunnitelmissa, kuitenkin olisi palata uudeksi vuodeksi tänne Nevan rannalle.

Sunnuntain kunniaksi kävimme katsastamassa suuresti kehutun Smolnan luostarin. Saimme samalla mukavan kiertoajelun kaupungissa, kun suuntasimme päämäärämme johdinbussilla. Tuomikirkon tornista pääsimme ihastelemaan upeita näkymiä. Kiipeäminen torniin oli halpaa (venäläisellä opiskelijakortilla 20 ruplaa), mutta kiipeäminen ylös pelottavaa.








Huomenna suuntaamme Marinskiin katsomaan La Sylphide balettia, ihanaa! Mutta tästä reissusta kuulette lisää sitten seuraavassa kirjoituksessa.

tiistai 17. marraskuuta 2009

Kampaajalla hemmoteltavana ja Riverdancea ihastelemassa

9-16.11.2009

Torstain ja perjantain aamupäivän ahkeroinnin päätteeksi palkitsin itseni kampaajakäynnillä. Hiukseni alkoivat jo näyttää kaipaavan pientä siistimistä sekä väriä. Uskaltauduin kokeilemaan kyseistä paikkaa, koska Kristiina oli kehunut sitä hintalaatu suhteeltaan hyväksi kampaamoksi. Valitettavasti en muista kyseisen kampaamon nimeä, mutta se sijaitsi Moikan ja Nevskin risteyksessä. Kampaamon vastaanotossa työskennellyt nuori mies osasi hieman englantia, mutta yllätyksekseni olisi kyllä kyennyt asioimaan myös pelkästään venäjän kielellä. Kampaamon hinnasto oli muodostettu hieman eri tyyliin kuin Suomessa, leikkauksen ja värin hinta muodostui siitä, minkä tason kampaajan valitsin. Halvin oli muistaakseni Master Artist, keskimmäinen joku Stylist ja kaikkein kallein vaihtoehto oli Super Stylist. Opiskelijana ”tyydyin” halvimpaan vaihtoehtoon, johon näin jälkikäteen oli kuitenkin erittäin tyytyväinen. Mitähän kyseinen Super Stylist olisi taikonut hiuksistani. Annoin kampaajalleni melko vapaat kädet, jonka seurauksena minulle leikattiin otsatukka. En ehkä itse olisi ehdottanut otsista, mutta nyt alan jo tottua siihen ja minusta oli mukava kokeilla jotain uutta. Kampaamon erikoisuutena olivat myös pienet peileihin kiinnitetyt noin 7 tuuman näytöt, josta asiakkaat pystyivät katselemaan musiikkivideoita. Lehtien selailu jäi kyseisellä kampaamokerralla kyllä huomattavasti vähemmälle kuin jos olisin ollut Suomessa.

Eilen kävimme ihastelemassa Riverdancen mahtavaa showta Pietarin uudessa jäähallissa, Ледовый Дворец:ssa. Olen aina haaveillut pääseväni katsomaan Riverdancea ja kun näin shown saapuvan Pietariin halusin ehdottomasti mennä katsomaan sitä. Tämä on myös yksi niistä monista syistä, miksi pidän tästä kaupungista niin kovasti, kulttuurielämyksiä on täällä tarjolla loputtomasti. Kävimme ostamassa liput viikkoa aiemmin, mikä Suomessa olisi ollut lähes mahdotonta. Venäläiseen elämäntapaan ei kuulu varata lippuja puolta vuotta ennen konserttia, mikä minusta on erittäin mukava. Viime hetkelläkin on siis mahdollista saada lippuja, mitä parhaimpiin esityksiin. Paikkamme olivat kohtuuhintaiset ja näkyvyys lavalla hyvä, huomioiden tietysti hallin koon. Esitys oli yhteensä noin 2,5 tuntinen paketti, joka sisälsi irlantilaista musiikkia, -laulua ja tanssia. Esityksiin oli hivutettu myös hieman flamencoa sekä steppiä, joka oli oma suosikkini. En voi käsittää, kuinka kenenkään jalat voivat liikkua niin uskomatonta vauhtia, lisäksi vaikuttavan näköistä tietysti oli kun yli 20 tanssijaa tanssii yhtä aikaa lavalla täysin yhdenaikaisesti. Tanssijat saivat jaloilla aikaan aivan uskomattoman rytmin! Valitettavasti esitystä ei saanut kuvata, joten minulla ei ole laittaa tänne blogiin kuvia showsta. Ilta siis täytti kaikki odotukseni ja enemmänkin, Mahtavaa!

perjantai 13. marraskuuta 2009

Viipuri ja muuta mukavaa

3.11. menimme Elenan syntymäpäivien kunniaksi sekalaisen suomalais-saksalaisen joukon voimin syömään espanjalaiseen Las Torres ravintolaan. Ravintola oli hieman kalliimpi, mutta ruoka oli hyvää ja koko kymmenen hengen seurueemme sai pääruokansa samaan aikaan, mikä on melko harvinaista täällä Venäjällä. Parasta illallisessa hyvän seuran ja ruoan lisäksi oli ehdottomasti se, että olin kyennyt edellisenä päivänä tekemään kyseisen pöytävarauksen puhelimitse ja jopa venäjäksi!

Meillä ei ollut keskiviikkona 4.11. luentoja, koska Venäjällä vietettiin kansallisen yhtenäisyyden päivää. Neuvostoliiton aikana kyseistä päivää juhlittiin 7.11, mutta tosin lokakuun vallankumouksen kunniaksi. Neuvostoliiton kaaduttua päivää ei enää juhlittu, johtuen venäläisten haluttomuudesta luopua ylimääräisistä vapaapäivistä, juhlapäivää siirrettiin muutamalla päivällä eteenpäin ja sen nimi muutettiin. Kätevää eikö totta! Tämän vapaan ansiosta pääsimme siis tekemään päivän retken Viipuriin. Vihdoinkin ensimmäinen kunnon retkemme Pietarin ulkopuolelle!

Matka Pietarista Viipuriin oli kieltämättä hidas, koska valitsimme kulkuneuvoksemme paikallisjunan. 130 kilometrin matka kesti noin 2 h 45 minuuttia, eikä sitä edes auttanut vaunun kylmyys, junan mateleva vauhti ja kivikovat penkit. No huumorilla tästäkin selvittiin ja toisaalta junalippu oli naurettavan halpa ainoastaan 98 ruplaa (2,5 €).



Olin erittäin innokas vierailemaan Viipurissa, koska se on isoäitini synnyinkaupunki. Perille päästyämme kaupunki näytti erittäin pieneltä ja hiljaiselta Pietariin verrattuna. Ensimmäinen ajatukseni oli, että missä kaikki ihmiset ovat. Tämä taitaa kertoa jo, jotain siitä että olen ehkä jo tottunut jollaintasolla tuohon ihmispaljouteen. Viipurin hyväksi puoleksi on ehdottomasti laskettava hiljaisuus, josta täällä suurkaupungin keskustassa ei ole mahdollista nauttia. Viipurissa kiertelimme ympäri kaupunkia, bongasimme niin pyöreän tornin kuin kauppahallinkin. Valitettavasti Viipurin linna oli restauroitavana, joten sisälle pääsyn sijaan tyydyimme kiertelemään linnan pihalla.









Kiertelyn ja kävelyn jälkeen päädyimme lämmittelemään ja ruokailemaan paikallisessa ravintolassa. Viipurissa saimme palautuksen takaisin normaaliin venäläiseen palvelukulttuuriin, joka ei aivan vastannut Pietarissa tottumaamme tasoon. Tarjoilija oli tympeä, palvelu hidasta ja ruoka, noh kohtalaista. Kaiken lisäksi sähköt katkesivat kahdesti ruokailumme aikana, onneksi kuitenkin palautuivat molemmilla kerroilla. Paras esimerkki kuitenkin paikallisten palvelualttiudesta oli, kun poikkesimme pois lähtiessä kauppaan ostamaan vettä paluu matkalle. Jouduin kysymään neljältä eri myyjältä vesipulloa ennen kuin sain sen vihdoin ostettua. Pois lähtiessä huomasimme, että Karina oli katsonut juna-aikatauluja väärin ja jouduimme odottelemaan asemalla yhden ylimääräisen tunnin. Kaiken kuitenkin kruunasi se, että odotetun pikajunan sijaan jouduimme matkustamaan takaisin paikallisjunalla. Koko reissun aikana istuimme siis noin 5,5 tuntia junassa ja paikan päällä ehdimme olla alle 4 tuntia. Paluu matkan parasta antia oli, että pääsimme puhumaan (tai ainakin yrittämään puhua) venäjää Karinan ja hänen ystävänsä kanssa. Matkasta selvisimme pääasiassa huumorin turvin, enkä välttämättä suosittele Viipurissa käyntiä ainakaan marraskuussa. Keväällä olisi mielenkiintoista käydä siellä uudelleen, jolloin uskon koko kaupungin olevan hieman eläväisempi.

Torstaina rakas ainejärjestöni saapui kaupunkiin. Bussilastillinen Enklaavilaisia päätti vuoden tauon jälkeen valloittaa taas Pietarin. Enklaavilaiset majoittuivat Moskova-hotellissa, jonne menin heitä tervehtimään. Samalla reissulla pääsin kätevästi käymään myös Prismassa. Suomalaisuutta siis kerrakseen! Illalla menimme viettämään iltaa muutama Enklaavilaisen kanssa ja perjantaina yllätys yllätys söimme dve palotskissa, pitihän suomalaisten päästä maistamaan maukasta sushia!

Lauantaina oli luvassa shoppailupäivä. Päätimme katsastaa keltaisenlinjan päässä olevan Mega-ostoskeskuksen. Metromatka sujui aivan ongelmitta, mutta perille päästyämme arvoimme sitten, että mistä kuljetukset ostoskeskukseen mahtaisivat lähteä. Yleensä keltaiset IKEA-bussit on erittäin helppo bongata. Jäimme sitten odottelemaan eräiden bussitolppien luokse, jossa seuranamme oli noin 300 muutakin ihmistä odottelemassa busseja. Seisoskeltuamme jonkin aikaa meitä alkoi hieman epäilyttää, että olimmeko oikeassa paikassa, toisaalta minnekäs muuallekaan näin isomäärä ihmisiä olisi menossa kuin ostoskeskukseen. Järkeilimme, että jostain syystä IKEA-busseja ei ole ilmaantunut hetkiseen, jonka vuoksi busseja oli odottamassa niin järjetön määrä ihmisiä. Jossain vaiheessa tajusin, että myös jotkin marsrutkat (mini-bussi) ajavat Megaan. Seuraavan marsrutkan pysähtyessä päätimme rynnätä siihen. Auton pysähtyessä valtava ihmismassa alkoi painautua kohti autoa. Aivan kuin nämä ihmiset eivät olisi nähneet autoa koskaan aiemmin. Tämä tilanne olisi ehdottomasti pitänyt saada nauhalle. Ensimmäistä kertaa Pietarissa ollessani jouduin todella taistelemaan tieni sisälle, enkä vieläkään oikein kykene ymmärtämään miten onnistuimme siinä. En koskaan aiemmin ole joutunut suomessa taistelemaan bussiin sisälle pääsystä. Tunkemisen jaloa taito on siis syytä oppia – jyrää tai tule jyrätyksi mentaliteetti pitää vahvasti paikkansa täällä. Kaiken tunkemisen odottelun ja jonottelun ansiosta pääsimme ostoskeskukseen ja sain hankittuani itselleni vihdoin kunnolliset talvikengät. Niillä on hyvä lähteä tallustamaan pitkin Pietarin loskaisia katuja.

maanantai 2. marraskuuta 2009

Kulttuuria ja gourmeta

21.10–1.11.2009

Venäjän tuntien jälkeen suuntasimme kämppikseni kanssa shoppailemaan. Vihdoinkin!
Tavoitteenamme on ollut, aivan syyskuun ensimmäisistä päivistä lähtien käydä Sennajalla (Сенная площадь )sijaitsevalla Heinätorilla (Сенный рынок). Torilta saa edullisesti kaikkea mahdollista, mutta ennen kaikkea hedelmiä ja vihanneksia. Torialueella sijaitsee myös erittäin vilkas kauppahalli. Ruokatarvikkeiden hankkiminen venäläiseltä torilta on melko eksoottinen kokemus suomalaisella, joka on tottunut hankkimaan kaiken tarvitsemansa S-tai K-kauppojen hyllyiltä. Torilla kiertelyn jälkeen oli aika siirtyä viereiseen ostoskeskukseen shoppailemaan. Keskustassa olevat vaateliikkeet ovat ehkä hitusen liian kalliita opiskelijabudjetilleni, mikä on rajoittanut shoppailuintoa ja -mahdollisuuksia.

Minulla ei ole perjantaisin luentoja, joten saan yleensä nauttia ylellisestä kolmen päivän viikonlopusta. Aamupäivän käytin tehokkaasti venäjän kertailuun ja itsenäiseen opiskeluun. Iltapäivällä lähdimme kävelylle, tutustumaan kaupungin nähtävyyksiin. Päivä oli myös melko suotuisa kävelyretkelle, koska sää pysyi pilvistä huolimatta poutaisena. Suuntasimme yliopistolta matkaamme Verikirkolle ja sieltä Marskentälle katselemaan Ikuista -tulta. Kyseinen muistomerkki on pystytetty vuoden 1917 vallankumouksen ja sisällissodan uhreille. Jatkoimme matkaamme Fontankan varrella sijaitsemaan meksikolaiseen La Cucaracha – ravintolaan. Sankarimatkailijan Pietarissa kyseistä ravintolaa suositeltiin lämpimästi ja myös omasta mielestäni ruoka oli maittavaa.







Mukavan rennon lauantaipäivän (24.10) päätteeksi suuntasin Kristiinan kanssa oopperaan. Ooppera esitettiin eräässä Nevan läheisyydessä olevassa palatsissa. Näyttämö ja koko esiintymislava olivat pieniä, minkä vuoksi paikka tuntui melko intiimiltä. St. Petersburg Opera vastasi illan esityksestä, nykyaikaisella oopperallaan Player 1942. Esityksen juoni jäi minulle hieman epäselväksi, mutta oopperassa käsiteltiin mm. toisen maailman sodan tapahtumia ja Pietarin piiritystä. Pidin oopperasta todella paljon, koska en ole koskaan aiemmin nähnyt mitään vastaavaa, kuten oopperaa laulavat Stalin ja Lenin – patsas! Ooppera oli kokonaisuudessaan erittäin viihdyttävä elämys!

Kulttuuripainotteisen viikonlopun päätteeksi vierailimme sunnuntaina Venäjän tiedeakatemian eläintieteellisessä museossa (Зоологический Музей Российской академий). Aluksi museo vaikutti melko pieneltä, kunnes käännyimme nurkan taakse ja näimme valtavan pitkän käytävän, joka oli täynnä täytettyjä eläimiä. Museon kokoelmiin kuuluu paljon harvinaisuuksia aina 44 000 vuotta vanhan mammutin ruhosta Pietari Suuren täytettyyn hevoseen. Museon sisäänpääsy oli erittäin opiskelijaystävällinen (huom. venäläisellä opiskelijakortilla) 50 ruplaa. Vaikka opiskelijat pääsivätkin museoon edullisesti, olimme vähemmistönä, sillä suurin osa kävijöistä oli alle 10 vuotta. Joka tapauksessa mielenkiintoinen paikka, koska saimme kulutettua lähes kolme tuntia eläinten ihmettelyyn.











27.10 pääsin selvittelemään yhden kirjeen lähettämistä. Olin hakenut aiemmin syksyllä vaihtoa varten Lappeenrannan kaupungin vaihto-opinto stipendiä, joka minulle myös myönnettiin. Sain tiedon asiasta vasta perjantaina 23.10. Ongelmana oli kuitenkin Stipendin maksuehto, minun tuli toimittaa esim. kopio matkalipuistani Lappeenrannan kaupungille 2.11 mennessä. Tiukan aikataulun vuoksi ainoa vaihtoehtoni oli mennä Suomen konsulaattiin lähettämään kyseinen kirje, koska joka arkipäivä konsulaatista lähtee kuriiripostia Suomeen. Näin kiireisellä aikataululla ei siis kannata luottaa venäläisen postijärjestelmän toimivuuteen. Päätin mennä konsulaattiin metrolla, koska se vaikutti kaikkein nopeimmalta ja järkevimmältä tavalta päästä perille, vaikka jouduinkin kertaalleen vaihtamaan metrolinjaa. Päästyäni perille ja hetkisen palloiltuani konsulaatissa, sain tietää, etten voi lähettää kirjettä konsulaatista, vaan minun pitäisi mennä Suomen Instituuttiin lähettämään se. Onneksi olin lähtenyt liikkeelle ajoissa, sillä minulla oli iltapäivällä venäjän tunnit. No päätin sitten mennä käymään myös instituutissa, kun kerran olin jo reissun päällä. Instituutille pääseminen edellytti taas metrolla ajelua ja yhden linja vaihdon. Löysin helposti perille instituuttiin ja onneksi paikan henkilökunta oli erittäin avuliasta. Vinkki: Instituutilla on oma kirjasto, josta halukkaat voivat mm. lainata suomen- tai ruotsinkielisiä kirjoja ja lehtiä. Sain siis vihdoin kirjeen lähetettyä, eikä aikaa kyseiseen tehtävään kulunut kuin 2,5 tuntia ja kuudella eri metroasemalla vierailua. Venäjällä on kyllä oppinut sen, että jos haluat saada selvitettyä jonkun asian, kannattaa varata siihen reilusti aikaa tai pikemminkin olla tekemättä mitään suunnitelmia myöhemmäksi. Suomessa asustaessa ei voisi kuvitellakaan, että joutuisi käymään läpi samanlaisen rumban yhden ainoan kirjeen tähden.

Torstaina 29.10 teimme kerroksessa asuvillemme saksalaisille pojille Lappeenrannan paikallisruokaa eli vetyjä (lihapiirakoita). Pojat olivat kerran aiemmin tarjonneet meille ravintolassa sushi-ateriat, joten olimme luvanneet kokkaavamme heille joku kerta. Ajattelimme, että joku suomalainen tai etenkin lappeenrantalainen ruoka voisi olla hyvää tarjottavaa. Elena ja Miina olivat Suomessa käydessään tuoneet vetyihin tarvittavat ainekset ja loput tarvikkeet löysimme täältä. Aluksi saksalaiset suhtautuivat hieman varauksella lihapiirakoihin, mutta maistettuaan niitä, vedyt kyllä upposivat nälkäisiin suihin kiitettävällä vauhdilla.

Sunnuntaina 1.11 juhlistimme tutorini Kristiinan syntymäpäiviä menemällä ulos syömään. Kristiina oli varannut pöydän meille (minä, Kristiina ja hänen paras ystävänsä Olga) Sokos Hotel Vasilievskystä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pistäydyin S-ryhmän Pietarin hotelleissa. Hotelli ja ravintola olivat molemmat erittäin elegantteja. Ravintolan ruoka oli myös erittäin maukas ja voin kyllä suositella ravintolaa muillekin matkailijoille. Ilta oli erittäin onnistunut ja uskaltauduin puhumaan jopa hieman venäjää Kristiinan ja Olgan kanssa.